Kolme kirjaa Shoahista

Ylen Teema-kanavalla nähtiin viime talven ja kevään aikana useita dokumentteja ja elokuvia, jotka liittyivät holokausti-teemaan: Alain Resnais’n klassikko Yö ja usva, pitkään poliittisista syistä hyllytettynä ollut Alfred Hitchcockin ja Sidney Bernsteinin dokumentti Keskitysleirien salattu totuus, Claude Lanzmannin yhdeksäntuntisen Shoah-dokumenttielokuvan taustoja purkanut Claude Lanzmann ja Shoahin aaveet sekä äskettäin päättynyt ranskalaissarja Euroopan juutalaisten tarina, jossa holokaustin taustoja valaisi vaikuttava joukko eri maiden historioitsijoita. Omalla tavallaan juutalaisten kansanmurhaan pureutui myös puolalais-brittiläisen Paweł Pawlikowskin unohtumattoman kaunis Oscar-palkittu Ida, joka esitettiin kanavalla jokin aika sitten. Maailman kenties kuuluisimpaan dokumenttielokuvaan, Claude Lanzmannin monumentaaliseen Shoahiin suomalaisyleisöllä oli viimeksi tilaisuus tutustua Helsingissä elokuva-arkiston tammikussa järjestämässä kaksipäiväisessä näytöksessä. Juutalaisten joukkomurha on kaikessa rationaalis-teknisessä suunnitelmallisuudessaan ja järjestelmällisessä raakuudessaan kuitenkin sen verran vaikea pala käsiteltäväksi, että konkreettinen kuvamateriaali aiheesta ylittää usein sietokyvyn. Lisäksi liikkuva kuva ei jätä aikaa sisäistää, ymmärtää tai analysoida. Kirjallisuus on hitaampi väline. Se avaa erilaisen tavan päästä kokemuksellisesti lähelle aihetta, jonka kuvat tuovat samalla kertaa sekä liikaa iholle että etäännyttävät toinen toistaan monotonisesti seuraavien julmuuksien virraksi. Holokausti-kirjallisuus on toki sekin aivan oma kirjallisuudenlajinsa. Tässä en halua puuttua niihin lukuisiin omaelämäkerrallisiin kuvauksiin, joita keskitysleiriltä tai vainoista selvinneet ovat kokemuksistaan kirjoittaneet. Sen sijaan otan esiin kolme suomennettua kaunokirjallista teosta, jotka ovat onnistuneet avaamaan tätä 1900-luvun länsimaisen historian sysimustaa vaihetta aivan erityisen ansiokkaasti. Nämä teokset ovat Jiří Weilin Tähti sydämellä (tšekistä suomentanut Eero Balk), Hanna Krallin Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita (puolasta suomentanut Tapani Kärkkäinen) ja Philippe Claudelin Varjojen raportti (ranskasta suomentanut Ville Keynäs). Näinä kulttuurin tuotteistamisen ja ”hyödyn” ulosmittaamisen luvattuina aikoina on kenties paikallaan muistuttaa, että ilman kulttuurin valtiollista tukea yksikään näistä teoksista ei olisi nähnyt päivänvaloa suomeksi. Koska valitettavan harvat meistä myöskään osaavat ranskaa, puolaa tai tšekkiä, nämä kirjat ja niiden avaamat ajatukset olisivat siis jääneet valtaosalta suomea äidinkielenään puhuvista ikuisiksi ajoiksi pimentoon.

Jiří Weilin Tähti sydämellä on kafkamainen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänen elintilansa ja -mahdollisuutensa typistetään vähitellen minimiin. Natsien rannattoman Lebensraum-vaateen rinnalla pankkivirkailija Josef Roubíčekin elämänpiirin kutistuminen pelkkään lämmittämättömään ullakkokomeroon muuttaa toisen maailmansodan pogromin ihmisenkokoiseksi. Roubíček elää Prahan laitamilla, ihmisten keskellä yksin. Hänen ainoat seuralaisensa ovat jonnekin kadonnut entinen rakastettu Růžena, jonka kanssa hän käy pitkiä yksinpuheluja, sekä kapinen kulkukissa Tuomas, joka majoittuu ullakkohuoneeseen omasta aloitteestaan, kunnes joutuu eräänä päivänä eläimiä huvikseen ammuskelevan upseerishenkilön uhriksi. Josef Roubíček on ajautunut varjojen valtakuntaan, jossa ihminen lakkaa olemasta muille; häntä ei nähdä, hänelle ei puhuta, kukaan ei kosketa häntä. Tähän sosiaalisesti näkymättömien massaan joutuvat ne, joilla on rinnassaan keltainen tähti – Daavidintähti, paholaisia hallitseva taikavoima, jonka paholainen on jonkin jumalallisessa järjestyksessä tapahtuneen virheen oikusta saanut haltuunsa. Nämä varjoihmiset, joita heidän maanmiehensä huolettomasti vertaavat syöpäläisiin tai rottiin (”Myrkytettävä teidät on kuin rotat joka ikinen, ensi jouluna ette täällä enää ole.”), hiipivät katujen vieriä, käyttävät raitiovaunua vain tiettyinä kellonaikoina, eivät saa mennä puistoon, ajavat junassa viimeisessä vaunussa eivätkä voi ostaa lihaa kaupasta (heille on tarjolla vain luita). Silti Josef Roubíčekin alituisen nälän kalvama kurja elämä on täynnä pieniä sattumuksia ja absurdia huumoria – hän käy säännöllisesti setänsä ja tätinsä haukuttavana toisella puolella kaupunkia, kunnes nämä joutuvat ”kuljetukseen”, joka kuukausi julkaistaan uusia, järjettömiä kieltoja, joita hän ei enää kykene laskemaan, kohtaamiset ihmisten kanssa ovat täynnä lähes sietämätöntä komiikkaa, ikään kuin Bulgakovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan ratiovaunussa matkalippua ostava kissa olisi kaapannut haltuunsa kokonaisen kaupungin. Arkea leimaa jatkuva ”kutsutuksi” tulemisen pelko – herran transsendentaalisen armokutsun sijasta Roubíček ja hänen kaltaisensa odottavat kutsua rekisteröintiin, kokoamiskeskukseen, kuljetukseen. ”Kuljin käytävillä etsimässä ihmistä, joka minut oli kutsunut. Talo oli viisikerroksinen, täynnä ihmisiä, heitä kulki portaissa edestakaisin, ylös ja alas, heitä tungeksi käytävissä ja odotteli ovilla. He metelöivät ja juoksentelivat, kukaan heistä ei osannut sanoa minulle mitään ovesta, jolle minut oli kutsuttu, kaikki olivat työn touhussa, töykeitä ja ärtyisiä, minusta tuntui, että he katsoivat minua vihamielisesti, koska olin heille jälleen yksi ihminen, joka halusi ja vaati jotain ja esti muiden pääsemisen vuoroon.” Tämä toisen maailmansodan aikaiseen Prahaan sijoittuva tarina voisi yhtä hyvin tapahtua suomalaisella metroasemalla, jollaisia yhä edelleen koristavat ”Asiaton oleskelu kielletty” -kyltit. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut. Me hyvinvointivaltion uudet herrakansalaiset haluamme vain asiallisia ihmisiä - ihmisiä, joilla on asioita, tekemistä, selvä määränpää. Juuri sitä Josef Roubíčekilla ei ole. Eikä papereita. Paperit voidaan tarkastaa koska tahansa, missä tahansa, ja jos ei papereita ole, tai jos paperit ovat vääränlaiset, ihminen voidaan ottaa kiinni, lukita jonnekin muiden kanssa odottamaan kuljetusta, jolta ei ole paluuta. Silti Weilin kirja on oudolla tavalla lohdullinen, jopa toiveikas. Josef Roubíček voi joutua ajetuksi yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta inhimillisestä yhteisöllisyydestä häntä ei lopultakaan voida karkottaa: haudanlakaisijoiden ja ruumiinkantajien paarialuokasta tulee hänen yhteisönsä, ja kapinalliset työläiset, joiden kokouksissa hän käy öisessä Prahassa sattumalta tapaamansa vastarintamies Maternan luona, auttavat häntä omalla tavallaan irtautumaan orjan asemastaan. Teoksen loppu on puhtaan eksistentialistinen: vapaa on vain se, joka valitsee vapauden ja ottaa takaisin oikeuden omaan kuolemaansa. Eero Balkin hieno, vivahteikas suomennos kruunaa tämän pienen helmen, johon suomentaja on liittänyt myös Weilin lyhyen elämäkerran sekä kuvauksen teoksen keskeisimmistä tapahtumapaikoista: Prahan juutalaisesta seurakunnasta, juutalaisten rekisteröintikeskuksena toimineesta huvilasta, kokoamiskeskuksesta, jota kirjassa kutsutaan ”Sirkukseksi”, sekä Theresienstadtin ”mallikaupungista”, jonka ”vilkasta kulttuurielämää” esiteltiin sodan aikana muulle maailmalle muun muassa Kansainvälisen Punaisen Ristin elokuvassa.

Hanna Krallin Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita on puolidokumentaarinen reportaasisarja toisen maailmansodan henkiinjääneistä, jollaisiin puolalaisperheissä piilotettuna sodasta selvinnyt juutalainen Krall itsekin kuuluu (erinomaisen kuvan Krallin kirjailijanlaadusta saa hänen teoksiaan suomentaneen Tapani Kärkkäisen kirjailijaesittelystä: http://www.saunalahti.fi/tapank/krall.html). Krall edustaa samaa dokumentaristiseksi luonnehdittua kirjailijakoulukuntaa kuin maanmiehensä Ryszard Kapuściński. Hänen teoksensa sekoittavat faktaa ja fiktiota, usein pohjana ovat silminnäkijähaastattelut. Tältä osin Krallia voisi verrata valkovenäläiseen nobelistiin Svetlana Aleksijevitšiin, mutta erotuksena on paitsi tyyli (Krallin faktapohjainen lakonisuus, Aleksijevitšin siekailematon tunteellisuus) myös se, että Krall ei reflektoi omaa persoonaansa tai kertojanrooliaan samalla tavoin kuin Aleksijevitš, joka välillä nostaa itsensä ja oman havainnoivan minänsä suorastaan kerronnan keskipisteeksi (hyvästä esimerkistä käy teos Sodalla ei ole naisen kasvoja, jossa kirjoittaja on ”tuomittu” raportoimaan sodan hirveyksistä loputtomasti ja jossa hän seuraa ”ihmishenkiä sinne, missä kärsimys tekee pienestä ihmisestä suuren”). Krallin kirjoissa kärsimys ei jalosta, eikä niiden raportoija puhu omasta valittuudestaan tai tehtävänsä raskaudesta. Kertoja kuvaa ihmisten kokemuksia ja heidän elämänvaiheitaan suoraan, tyyli on toteava ja tunteilematon, monin paikoin suorastaan hirtehinen – kuolema on musta herra, mutta myös suuri komediamestari. Ihmiset eivät useinkaan ole vahvoja ja sankarillisia, vaan heikkoja, opportunistisia ja pelokkaita. Heidän tarinansa voivat olla pitkiä ja polveilevia tai lyhyimmillään muutaman lauseen mittaisia: ”Blattin serkku Dawid Klein asui ennen sotaa Berliinissä. Hän selvisi hengissä Auschwitzista ja palasi Berliinin. Kotona odottivat uudet asukkaat. ’Älkää suuttuko’, nämä sanoivat, ”kaikki on paikallaan.’ Toden totta, jokainen pikkuesinekin oli paikalla, johon hän oli sen ennen sotaa jättänyt. Hän meni naimisiin uusien asukkaiden vaalean tyttären kanssa. Tämä oli SS-upseerin sotaleski. Blattin serkku kasvatti SS-upseerin pojan. Kun vaimo rakastui nuorempaan mieheen, serkku kuoli sydänkohtaukseen.” Aavesärkyä ei ole pelkästään holokaustikuvaus, siinä seikkailevat myös muunlaiset sodan rujouttamat, Hitleriä murhaamaan lähetetty Axel von dem B, jonka tehtävä peruuntuu viime hetkellä, koska attentaatin tapahtumapaikaksi kaavaillun univormuparaatin puvut tuhoutuvat liittoutuneiden pommituksessa; keskitysleirejä kiertänyt Stanislaw W, jonka pojasta Stefanista kasvaa RAF-terroristi; amerikkalainen lukionopettaja, jonka sisällä asuu hänen Varsovan getossa kuolleen pienen velipuolensa henki, Dibbuk. Ja niin edelleen. Kaikki tarinat kiertyvät kuitenkin tavalla tai toisella juutalaisuuden, juutalaisten kohtalon ja historian ympärille – sen raportoimisen Krall on ilmoittanut myös nimenomaisesti kirjailijantehtäväkseen. Silkan sattuman rooli elämässä tulee esiin tuon tuostakin, joskus ihmisen kohtalon sinetöi se, että on sattunut kävelemään väärällä puolella katua, joskus taas summanmutikassa pakopaikaksi valitusta talosta löytyy kirjaimellisesti pelastus. ”Rojza Nasybirskan panimo. Rojza Nasybirska karkasi kuljetuksesta. Hän meni sisään ensimmäiseen kohdalle sattuneeseen taloon, pöydän ääressä oli ihmisiä lukemassa Raamattua. He olivat Jehovan todistajia. He pitivät Rojzaa Jumalan lähettämänä merkkinä, antoivat hänelle Raamatun ja käskivät lähteä käännyttämään ihmisiä. Rojza Nasybirska eli rauhassa sodan loppuun. Kenellekään ei päähän pälkähtänyt, että juutalainen nainen voisi kierrellä kyliä käännyttämässä ihmisiä. Sodan jälkeen hän olisi halunnut jatkaa käännytystyötä, silkkaa kiitollisuuttaan, mutta hänen serkkunsa tuli ja vei hänet Yhdysvaltoihin.” Ihmiskohtaloiden traagisuutta ei millään tavoin pyritä alleviivaamaan, päinvastoin: kiduttaminen on jokapäiväistä, tappaminen banaalia, ja tapahtumien absurdius näyttäytyy toisinaan vasta retrospektiivisesti, useiden vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluttua. ”Tojwełe oli monta kertaa pessyt hänen moottoripyöräänsä. Se oli hieno pyörä, siinä oli sivuvaunu ja säihkyvät lokasuojat molemmin puolin. Lojasuojiin oli kaiverrettu pääkallot. Engels [Gestapo-päällikkö Kurt Engels] oli tarkka siitä, että pääkallot oli kiillotettu niin että ne loistivat. Tojwełe puhdisti niitä tuntikausia. Se oli siitä mainio työ, että hänen puhdistaessaan moottoripyörää saksalaiset jättivät hänet rauhaan, jopa ratsioiden aikana. Engelsillä oli töissä toinenkin juutalaispoika, Mojszełe. Hän oli kotoisin Wienistä ja hoiti puutarhaa. Engels jutteli hänen kanssaan kukkien hoidosta ja piti hänestä. ’Olet kiva poika’, hän sanoi. ’Saat kuolla viimeisenä kaikista, ja ammun sinut itse, jotta et joudu kärsimään.’ Blatt kertoi kuulustelussa, että Engels oli pitänyt sanansa. Sodan jälkeen Engels oli avannut Hampuriin kahvilan. Sen nimi oli Café Engels. Se oli paikallisten juutalaisten suosikkipaikka. Hampurin juutalaisen seurakunnan johdolla oli tapana pitää kokouksia yhdessä sen saleista. Engels paljastui viisikymmentäluvulla.” Kirjassa eloonjääneet käyvät katu kadulta lävitse kotikylänsä taloja ja niiden asukkaita, löytävät lehti-ilmoituksen perusteella kadonneen perheensä tarinan, muistelevat, puhuvat, palaavat oikeudenkäynteihin, petollisiin tai urhoollisiin naapureihin, tapahtumiin, joista tuli heidän historiaansa ja historiaan, jota he jatkavat puheensa kautta, kutoen itsensä osaksi kirjoista, kirjaimista ja merkeistä elävän kansan, herran ikuisten nomadien tarinaa. Aavesärkyä on myös leimallisesti ja tavallaan performatiivisesti juutalainen kirja, se kiertyy kokonaan muistelemisen, kertomisen, nimien ja sukujen luetteloinnin, eräänlaisen diasporan rituaalisen toiston ympärille. Se on osoittelematon, rikas ja lakonisessa toteavuudessaan sekä hykerryttävä että puistattava kirja. Teoksen käännöksestä vastaa puolalaisen kirjallisuuden luottosuomentaja Tapani Kärkkäinen, jonka rikkumatonta rytmin ja vivahteiden tajua lukija voi vain ihailla - jos energiani joskus riittää, kirjoitan erillisen tekstin Tapanin toisesta taidonnäytteestä, Bruno Schulzin tarinakokoelmasta Kanelipuodit ja muita kertomuksia.

Kolmas tätä tematiikkaa käsittelevä teos, ranskalaisen Philippe Claudelin Varjojen raportti, lähestyy aihetta päinvastaisesta näkökulmasta kuin Weil ja Krall. Siinä missä edellämainitut ottavat lähtökohdakseen yksilön kokemuksen, Claudel pureutuu fasismiin nimenomaan yhteisöllisen väkivallan kautta. Vaikka teoksen kertojanääni on yhden yksilön, pienessä vuoristokylässä jossakin kuvitteellisella Euroopan rajaseudulla asustavan Brodeck -nimisen miehen, sen kuvaamat tapahtumat ja niitä eteenpäin ajava dynamiikka ovat elimellisesti sidoksissa inhimilliseen yhteisöllisyyteen ja siinä alituisesti vaanivaan tunneperäisen väkivallan uhkaan. Tarina on retrospektiivinen analyysi alussa tapahtuvasta murhasta, kollektiivisesta lynkkauksesta, johon kirjassa viitataan kirjoittajan keksimän omatekoisen germaanisen murteen termillä ’Ereignïes’, ’kuten kävi’. Murhapaikalle pahaksi onnekseen sattunut Brodeck saa kylän miehiltä tehtäväkseen kirjoittaa ”raportin” Ereignïesiin johtaneista tapahtumista, koska raporttien kirjoittaminen on hänen ammattinsa. Hän on tarinan Hermes, viestinviejä, puoliksi yhteisön jäsen, puoliksi ulkopuolinen itsekin, kielletyn tiedon haltija, ja siksi jatkuvan epäluulon kohteena – eikä turhaan, sillä ”virallisen” raportin ohella Brodeck laatii salassa omaa varjoraporttiaan, omia muistelmiaan siitä, millainen on ollut hänen suhteensa kylään, sen asukkaisiin, ja murhaa edeltäneisiin tapahtumiin. Tarinan ytimessä on suljettuun yhteisöön saapuva muukalainen, jonka kaikinpuolinen erilaisuus kiteytyy kyläläisten hänelle antamassa nimessä: Anderer. Anderer saapuu aasinsa ja hevosensa kera eräänä kauniina päivänä, ikään kuin jonkinlainen huonon parodian Don Quijote. Hän on pukeutunut outoihin ilveilijänvaatteisiin, hän ei puhu, vaan enimmäkseen hymyilee kohteliaan aurinkoisesti ja tuhertelee lakkaamatta muistiinpanoja mukanaan kuljettamaansa pieneen vihkoseen. Aluksi hänen burleskiin hahmoonsa suhtaudutaan uteliaasti, jopa kunnioittavasti, hänet otetaan vastaan ”kuin kuningas”; seuraavaksi hänen kustannuksellaan jo pilaillaan ja naureskellaan; vähitellen hänen jatkuvat raapustuksensa, oudot tapansa ja tietäväinen hymynsä alkavat herättää puheita ja kyräilyä: miksi Anderer on tullut? Mitä hän haluaa? Tapahtumat huipentuvat, kun Anderer kutsuu kyläläiset majataloon erikoislaatuiseen taidenäyttelyyn, jota hän on valmistellut pitkään. Taidenäyttely on eräänlainen paha peili, yhteisön pimeä kuva – sen kautta Anderer ylittää viimeisen rajan, joka vielä erotti hänet väkivallasta. Varjojen raportin keskiössä on muukalaisuus ja kaikki se affektiivinen pimeys, jonka yhteisö ulkoistaa omasta ytimestään toiseen, erilaiseen. Mutta se on myös tarina Brodeckista, pienestä jiddishiä puhuvasta pojasta, joka saapuu eräänä päivänä vuoristokylään vanhan naisen Féodorinen kanssa ja asettuu taloksi; jonka kyläläiset lähettävät opiskelemaan naapurimaan pääkaupunkiin, koska hän on kylän älykkäin nuori; joka opiskelee, rakastuu kaunissilmäiseen Eméliaan, mutta joutuu pakenemaan kaupungista nuorikkoineen, koska kaduilla puhkeavat väkivaltaiset mellakat, joiden kohteena ovat ’Schmutz Fremdër’, likaiset muukalaiset – toiseutetut ja äkisti ulossuljetut, joihin myös nuori Brodeck saa huomata kuuluvansa. Kotikylässä Brodeck ja hänen morsiamensa ovat turvassa, kunnes eräänä päivänä kylään saapuvat ’Fratergekeime’ – ”sillä sanalla kutsuttiin niitä, jotka tulivat tänne levittämään kuolemaa ja tuhkaa” – ja Brodeck viedään pois. Kun sota päättyy ja ’Fratergekeime’ häipyy, kylään raahautuu koira-Brodeck, jo kerran yhteisön edestä uhrattu, mutta kuoleman porteilta kuin ihmeen kautta palannut. Tällä välin kylässä on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon, ja paljon on tapahtunut myös Brodeckille, joka ei enää koskaan ole entisensä. Kotikylässään hän on vastaedes muukalainen, rajatilahahmo, joka elää eräänlaisen lykätyn kuoleman tilassa. Siihen saakka, kunnes kylään ratsastaa uusi muukalainen, Anderer, ja lähtölaskenta voi jälleen alkaa. Oman pahaenteisen värinsä tarinaan tuo kyläläisten käyttämä kieli, joka on kirjailijan omaa keksintöä, mutta muistuttaa jotakin germaanista murretta. Natseja ei kertaakaan mainita nimeltä, mutta ’Fratergekeime’, ”veljeskansa”, puhuu kieltä, joka on sukua kyläläisten puhumalle kielelle ja jota he ymmärtävät vaivatta. Andererin toiseuttaminen on myös kielellistä, hän on ’Vollaugä’, mulkosilmä, ’Murmelnër’, mutisija, ’Mondlich’, kuu-ukko, ’Gekamdörhin’, muualta tullut. Pääkaupungin mellakat, joiden aikana Brodeck on itsekin vähällä tulla tapetuksi, tunnetaan myöhemmin nimellä ’Pürische Nacht’ – vaikka termin voisi olettaa viittaavan puhtauteen, se assosioituu väkisinkin Kristalliyöhön. Varjojen raportin pääosaa näyttelee kuitenkin kollektiivinen subjekti: väkijoukko, massa. ”Sitä voi aina ajatella, että vika on sen joka kiihottaa, yllyttää, tanssittaa kuin vaskitsaa kepinnokassa, että väkijoukot eivät tiedosta liikkeitään, tulevaisuuttaan ja tietään. Se ei ole totta. Totuus on, että väkijoukko itse on hirviö. Se synnyttää itsensä, valtavan ruumiin joka koostuu tuhansista tiedostavista ruumiista. Tiedän myös, ettei ole olemassa onnellista väkijoukkoa. Eikä rauhallista väkijoukkoa. Naurujen, hymyjen, musiikin ja hoilauksen takana on veri joka kuumenee, veri joka kiihtyy, kiertää itsekseen ja hullaantuu sekoittuessaan ja käydessään omissa pyörteissään.” Brodeckin väkijoukko on 1900-luvun alun ranskalaisten massayhteiskunnan teoreetikkojen, Gustave Le Bonin ja Gabriel Tarden luomus: kypsymätön, vaistojensa armoilla mellastava, feminiinen, hysteerinen massa, jossa vähäisinkin tunneyllyke tarttuu salamana ja jota kuka tahansa poliittinen manipulaattori (Johtaja) voi tanssittaa mielensä mukaan, jos vain tuntee massan liikelait. Samoilla tiedostamattomien viettiyllykkeiden vesillä kalasteli – tosin hivenen hienostuneemmin käsitteellisin verkoin – myös Sigmund Freud minäideaali- ja isänmurhateorioineen. Kenties tunnetuin primitiivisen lauman uhrilogiikkaa ja marginaaleista tulevan syntipukin etsintää viime vuosikymmeninä analysoinut yhteiskuntateoreetikko on kuitenkin ranskalainen René Girard, jonka 1970-luvulla kehittelemän sijaisuhriteorian peruskuvio toistuu Claudelin kirjassa lähes sellaisenaan. Brodeckin kyläläiset toimivat täsmälleen samoin kuin Girardin primitiivinen uhriyhteisö, joka heijastaa yhteisön sisällä vellovat jännitteet ulkoa tulevaan korvikekohteeseen. Siinä missä kylän alkoholisoitunut pappi kutsuu itseään ihmisten salaisuuksien likaviemäriksi, on Anderer heidän väkivaltansa peili. Väkivallan ulkoistaminen on toisaalta välttämätöntä, sillä muutoin se leviäisi ja hajottaisi yhteisön. Tällaisesta tilanteesta, jossa sosiaaliset erot liukenevat kiistojen ja kilpailujen synnyttämään väkivaltaan ja jota Girard nimittää uhrikriisiksi, Brodeckin kyläyhteisöllä on jo kokemusta. Menneen kriisin mukanaan tuoma kollektiivinen syyllisyys elää yhteisön itsensä keskellä ihmishahmoisena. Mutta syyllisyyden hedelmästä tulee lopussa myös Brodeckin vapahtaja, mahdollisuus viattomuuteen, uuteen alkuun, väkivallan kehästä irtautumiseen. Varjojen raportti on kirja pelosta ja syyllisyydestä, mutta myös viattomuudesta ja rakkaudesta. Jotakin teoksen painavuudesta kertoo myös se, että ranskalaisen sarjakuvataiteen suuri nimi Manu Larcenet (Maallemuuttajat, Pieniä voittoja, sekä legendaarinen Blast) on ottanut Claudelin romaanin käsittelyynsä: Larcenet - Le Rapport de Brodeck. Kirjan suomennos on Ville Keynäksen takuuvarmaa jälkeä, kuten niin monet ranskalaisen kirjallisuuden moderneista ja vanhemmista klassikoista Rabelais’ta Houellebecqiin. Kielen kauneus ja teoksen ahdistava, uhkaava tunnelma välittyvät käsinkosketeltavasti – kirjaa lukiessa voi taas kerran toistaa kustantajille hurskaan toiveen siitä, että suomentajan nimi tulisi esiin myös kannessa, täysivaltaisena ja tunnustettuna tekijänä. Millainen maailmamme olisikaan ilman suomentajia ja erityisesti hyviä suomentajia, loistavia suomentajia?