Kirkkaus

Jotkut kirjat ovat niin tärkeitä, että niistä on vaikea kirjoittaa. Kirjaa ei haluaisi päästää menemään eikä sitä haluaisi analysoida tai avata, ei kenellekään. Riitta Jalosen Kirkkaus on tällainen kirja. Kirkkaus on fiktiivinen kuvaus todellisen henkilön, uusseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924–2004) elämästä. Frame tuli karuista kotioloista ja päätyi useiksi vuosiksi mielisairaalaan skitsofreenikoksi diagnostisoituna, kunnes asioita paremmin ymmärtävä psykiatri totesi hänet terveeksi juuri ennen suunniteltua lobotomialeikkausta. Frame vapautui sairaalasta, mutta kantoi laitosta ja sen sisälleen kutomaa ulkopuolisuutta mukanaan koko elämänsä. Jalosen kirja ei keskity sairaalavuosiin – tämä ei ole Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän tyylinen kuvaus mielisairaalasta ja psykiatristen potilaiden kaltoinkohtelusta – vaan painopiste on pikemminkin niiden jälkeisessä ajassa, johon kuuluivat matkat Ibizzalle, Andorraan ja Lontooseen. Jalosen Janet kiertää maailmaa muukalaisena, hänen asenteensa siihen on lapsen, hullun tai alkuasukkaan. Se on asenne tai tila, johon jokainen etnologi pyrkii asettumaan ja johon pääseminen – erityisesti suhteessa omaan kulttuuriin – on koko tieteenalan keskeisimpiä haasteita. Tästä asemasta maailmaa tarkkaileva näkee sen outona ja vieraana. Mutta sama koskee katsetta, jonka muukalainen kohdistaa itseensä. Tässä mielessä Jalosen Janet on ranskalaisetnologi Michel Leirisin 1930-luvulla kehittämän autoetnografisen tutkimusotteen henkinen perillinen: hän asettuu metatasolle suhteessa omaan itseensä, joka matkojen aikana paljastuu tarkkailijalle välähdyksenomaisissa muistikuvissa. Niissä Janet palaa lapsuuteensa, josta häntä kohti kurkottavat masentunut ja kroonisten migreenien kiduttama äiti (ja etikkavedessä liotettujen kylmien kääreiden, ”migreenirättien” haju), hukkuneet sisaret Myrtle ja Isabelle, kaatumatautinen veli Georgie ja väkivaltainen isä, joka yrittää piestä tautia lapsestaan nahkavyöllä. Aineellisen puutteen, lian, väkivallan ja hävettävän perheen kuviin sekoittuvat onnelliset muistot, joissa villi luonto ja filmitähden urasta haaveileva Myrtle-sisar avaavat iloa omalaatuisen punatukkaisen tytön elämään. Janet/Jalosen havainto maailmasta on vino ja samalla täydellisesti kohteensa tavoittava, niin kuin vain lapsen havainto voi olla. Sillä tavalla hän kuvaa esimerkiksi suhdetta tukkaansa: ”Tukkani kohosi hoitopöydällä ilmaan aivan kuten sen tapana oli, nousta korkealle. Ja mitä korkeammalle se nousi, sitä paremmin se suojeli päätäni. Tukka piti minusta kiinni viimeiseen hetkeen saakka, ei päästänyt irti vaikka sisälleni sytytettiin tulipallo, joka heitteli minua kuin tahdotonta kappaletta, ylös ja alas, maan alle ja taivaalle. Hoidon jälkeen, kun makasin tajuissani omassa vuoteessani, silitin hiuksiani, ne eivät koskaan jättäisi minua yksin vaan tulisivat aina ensimmäisenä huomaamaan kaiken, mitä minulle tapahtui. Tukka ei koskaan anna periksi.” Tai aikaan: ”’Janet ei ymmärrä kellosta mitään. Eihän sitä voi koskaan päästää maailmalle, ellei sillä ole ajasta tajua.’ Siitä lauseesta opin, että aika on jotakin, mikä kulkee. Ajan ei kuitenkaan saanut antaa vapaasti rientää vaan sitä piti vahtia. Vahtimista varten oli olemassa kello.” Ennen kaikkea Jalosen teos on kuitenkin kirja taiteen tekemisen ehdoista ja siitä sisäisestä maailmasta, josta taide kumpuaa. Taiteen ydin on näkemisen tavassa, kyvyssä luoda maailmoja kulmasta, johon kukaan muu ei pysty asettumaan, koska juuri tästä ainutkertaisesta paikasta ja sen historiaa kantavasta ruumiillisuudesta versoo outo kukka, jota taideteokseksi kutsutaan. Janetille/Jaloselle taide tulee sanoina, sanat ovat maailmaan avautuva maailma, mutta myös pelastusrengas ja tukeva maaperä paikassa, jossa aika on laskettu vellomaan tai pysähtynyt lohikäärmekuvioiseen kelloon, tik-tak ("Pidän kiinni sanoista ja lauseista, että saan ne jälkeenpäin takaisin, kiinni pitämällä ne kertyvät minuun ja tulevat ulos, kun tarvitsen niitä."). Sanoissa on samaa voimaa, jonka Paavo Haavikon Kullervo, kalevalaisen mytologian ja Rauta-ajan suuri luuseri niihin lataa ("Siksi minä en puhu, kun sanan mahti maailmassa on niin suuri, että jos minä nyt mitä sanon niin niihin minun sanoihini minut vielä hirtetään!"). Mutta siinä missä sanat ovat Kullervolle loitsu, paula ja hirttoköysi, ovat ne Janetille pimeyteen leikkaava valo, vapaus ("Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.") Paitsi toisten sanat. Ne voivat myös hakata ihmiseen nauloja, lukita ovia ja tappaa. Toisten hirveät sanat, jotka seuraavat kuin koira, paha haju tai lika – poispesemättömät, piinaavat. Janetin sanat ovat eläviä olentoja, ne menevät ja tulevat, kiipeävät puuhun, istuvat viereen penkille, sanat säilövät itseensä outoja asioita, makuja, hajuja ja näkyjä, ne tulevat itsestään, mutta niille on myös annettava mahdollisuus, luotava tilaa. Sanat tulevat sisältäpäin, jos ei niitä yritä pakottaa ("Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä.") Ne tulevat maailmasta, joka sopivissa olosuhteissa, hiljaisuuden suojeluksessa näyttäytyy kuin harvinainen eläin. Silloin ovi on osattava avata. Jalosen tavassa kirjoittaa on jotakin käsittämättömän tarkkaa ja samalla vierasta. On kuin katselisi kubistista maalausta, jossa kokonaishahmo piirtyy esiin täysin tunnistettavana, vaikka yksittäin kukin sen osista on vinksallaan. On suuri mysteeri, kuinka joku osaa kirjoittaa näin. Jalosen muuta tuotantoa en tunne ollenkaan, mutta onneksi on lähikirjasto.