Kadonnut aika ja Proustin taikalyhty

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät ole ikinä päässet Marcel Proustin Kadonneessa ajassa alkua pidemmälle. Olen yrittänyt kaksi kertaa: ensin lukioikäisenä, jolloin jo alun nukahtamisen kuvaus vieroitti minut vuosikausiksi uusista yrityksistä, sitten uudelleen hivenen vanhempana, tällä kertaa suomennoksen mutkikkaisiin lausetunneleihin toivottomasti sotkeutuen. Vuosien mittaan aloin kokea Proust-sokeuteni eräänlaiseksi häpeälliseksi, mutta omaan maalliseen osaani erottamattomasti kuuluvaksi taakaksi, jota minun olisi tyynesti kannettava huolimatta monien arvostamieni ihmisten ja useiden harrastamieni ranskalaisfilosofien (Jacques Derrida, Gilles Deleuze ja leegio muita filosofisen maailman suuruuksia) puolihaltioituneesta suhteesta tähän ranskalaisen proosan jättiläiseen. Mutta tämän vuoden alussa Proust-suhteessani tapahtui mannerlaattojen siirtymiseen verrattava käänne. Yleisradion uumenista putkahti nimittäin tammikuussa – epäilemättä jonkun hengeltään antikvaarisen ja kaupalliseen ajattelun tyystin kykenemättömän, nyttemmin jo luultavasti irtisanotun henkilön aivoitusten hedelmänä – seinähullu projekti, jossa näyttelijä Erja Manto lukee Kadonnutta aikaa etsimässä ihmeellisen eläytyvästi kahdeksan minuuttia jok’ikinen arkipäivä. Kahdeksan minuuttia hämmästyttävää tajunnanvirtaa, jossa sanat, lauseet ja sivulauseet loksahtelevat virkkeisiin kuin eivät olisi eläessään muuta tehneetkään - miten tämä on voinut tuntua niin luoksepääsemättömältä, niin vaikealta? http://areena.yle.fi/1-3891867 Kahdeksan minuutin annos proustilaista tajunnanvirtaa ei tietenkään riitä mihinkään, siksi olen ottanut tavakseni kuunnella lauantaisin koko viikon annoksen putkeen. Koska kuitenkin olen myös perin juurin fiksoitunut kirjaan visuaalis-esteettisenä ja olfaktorisena objektina (kirjan muoto, paino, paperin jäljittelemätön tuoksu, ah!), kävin tietysti lainaamassa Kadonneen ajan ensimmäisen osan suomennoksen (suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen) lähikirjastosta ja kaivoin ex-mieheltäni Ranskasta aikoinaan pihimistämäni alkukielisen folio-pokkarin hyllystäni. ”Longtemps je me suis couché de bonne heure…”, ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan…”. Pikku-Marcelin jokailtainen kärsimys äidistä eroamisen hetkellä, sen jälkeen ja jo pitkään tätä hetkeä edeltävinä tunteina on patologista, hullunkurista ja traagista, mutta ennen kaikkea sen kuvaus näyttäytyy pitkäpiimäisen sijasta nyt lumoavana, ikään kuin kirjan lehtien taakse olisi asetettu taikalyhty, jonka valo puuteroi ne salaperäisellä hohteella (niin kuin onkin, tämä taikalyhty on Erja Manton maaginen esiluenta). Ja heti ensi sivuilta käy selväksi, että myös monet tutut taiteilijat ovat proustilaisen kuvaston lapsia, heistä päällimmäisenä Ingmar Bergman, joka Fannyssa ja Alexanderissa loihtii eteemme pikku-Marcelin laterna magican: https://www.youtube.com/watch?v=zYjSsZ9o1gQ&feature=youtu.be&t=3187 ”Niiksi illoiksi, jolloin olin erityisen surkean näköinen, minulle tosin oli keksitty antaa taikalyhty, joka ruokaa odoteltaessa asetettiin lamppuni päälle; ja niinkuin paraskin gotiikan arkkitehti tai lasimestari se lävisti umpiseinät aineettoman värin hohtelulla, yliluonnollisilla monivärisillä näyillä, joissa legendat kuvittuivat kuin värähtelevässä hetken kestävässä kirkon ikkunassa. […] Nykien ratsunsa selässä Golo tuli esiin pienestä kolmikulmaisesta metsästä, joka tummanvihreänä samettina peitti kukkulan rinnettä, ja lähestyi keinahdellen poloisen Geneviève de Brabantin linnaa, mielessään hirveä aie. […] Jos lyhtyä liikautettiin, minä näin Golon hevosen jatkavan matkaa ikkunaverhoissa, pullistuvan laskosten myötä, painuvan niiden poimuihin. Ja Golon itsensä ruumis, samaa yliluonnollista olemusta kuin ratsu, mukausi jokaiseen konkreettiseen esteeseen, jokaiseen hankalaan esineeseen joka tielle osui ottamalla ne omaksi luustokseen, yhdyttämällä itseensä kaiken, ovennupinkin, jolle oitis asettui voimattomana kellumaan Golon punainen puku tai hänen kalpeat kasvonsa, aina yhtä ylväät, yhtä surumieliset, eikä tämä niveltyminen näyttänyt hämmentävän niitä ollenkaan.”

Luultavasti ihmisen on tultava tietynikäiseksi (tai kenties synnyttävä tietynikäisenä), jotta hän kykenisi nauttimaan Proustista - tai vaihtoehtoisesti oltava suunnattoman mieltynyt yksityiskohtien kuvaukseen. Erityisesti esineiden ja rakennusten yksityiskohtien (Combrayn kirkko, sen absidi, gobeliinit ja tornit!), mutta tämä ei vielä riitä. Lisäksi on kyettävä eläytymään niihin metatason pohdintoihin, joihin kuvaukset on kiedottu ja jotka useimmiten koskevat havainnon itsensä ehtoja: ”Avasin ikkunan äänettömästi ja istuin vuoteeni jalkopäähän; olin melkein liikahtamatta ettei alakertaan kuuluisi mitään. Ulkonakin kaikki tuntui jähmettyneen mykän tarkkaavaiseksi, ettei häiritsisi kuutamoa, joka kahdensi ja siirsi taaksepäin jokaista esinettä heijastamalla sen eteen varjon, itse esinettä tiiviimmän ja aineellisemman, ja se oli pienentänyt ja samalla suurentanut maisemaa: oli kuin kokoonkääritty kartta nyt olisi kehiytynyt auki. Mikä pyrki liikkumaan, liikkui, muutama kastanjan lehti. Mutta se pienen pieni, kertakaikkinen, äärimmäisen yksityiskohtainen ja loputtoman vivahteikas värinä ei ulottunut mihinkään muuhun, ei sulautunut muuhun, jäi rajatuksi. Äänet, ne jotka tulivat puutarhoista, ehkä kaupungin toiselta laidalta, kuuluivat läpitunkemattoman hiljaisuuden pinnalla erillisinä, niin ”hiottuina”, että kaukaisuuden vaikutelman tuntuikin synnyttävän niiden pianissimo; niinkuin Konservatorion orkesteri soittaa teemat con sordino niin hyvin, että vaikka yksikään sävel ei jää kuulumatta, luulee niiden kuitenkin tulevan kaukaa konserttisalin ulkopuolelta ja että kaikki vanhat kausitilaajat - myös isoäitini sisaret silloin kun Swann oli antanut heille omat lippunsa - terästivät kuuloaan kuin olisivat kuunnelleet kaukana marssivaa armeijaa, joka ei ole vielä kääntynyt Rue de Trévisen kulmasta.” Eipä ihme, että Proust on kaikkien vähänkään fenomenologisemmin virittyneiden filosofien kaunokirjallinen sankari… Omista viimeaikaisista teoriaharrastuksistani Proust liittyy kuitenkin likeisimmin muistin tematiikkaan, jota olen käsitellyt lyhyesti jo vuosia sitten julkaistussa blogikirjoituksessa (http://tarppe.blogspot.fi/2008/12/muisti-jaljet-unohdus.html), mutta joka aktualisoitui erityisesti pari vuotta sitten, kun kirjoitin ranskalaisesta kollektiivisen muistin teoreetikkona tunnetusta Maurice Halbwachsista (1877–1945). Halbwachsin ja Proustin yhteinen nimittäjä on filosofi Henri Bergson (1859–1941), jonka muistia koskevasta teoriasta molemmat ovat omalla tavallaan ammentaneet (Halbwachs oli Bergsonin oppilas, Proust puolestaan hänen sukulaisensa avioliiton kautta – Bergson oli naimisissa Proustin serkun kanssa).

Proustin kuuluisaa madeleine-kohtausta voidaan itse asiassa lukea suoraan Bergsonin muistiteorian kautta: kirjoittaja saa kiinni jostakin välähdyksenomaisesta, tunteesta (”väkevä ilo”) tai tunnelmasta, joka ikään kuin häivähtää tietoisuudessa vain kadotakseen jälleen. Sinnikkäiden uusintayritysten ja ulkomaailman sulkeistamisen tuloksena hän onnistuu vihdoin tavoittamaan menneisyyden kuvan (”jokin kuin ankkurista irrotettu, jossakin hyvin syvällä”), joka kohoaa tietoisuuden pintaan visuaalisena muistona ja avaa yhtäkkiä koko menneen maailman. Menneisyys kätkeytyy tietoisen järjen tavoittamattomiin, johonkin konkreettiseen esineeseen, joka on meidän madeleinemme tai Rosebudimme (Orson Welles ja Citizen Cane), ja kuten Kadonneen ajan kertoja toteaa, ”sattumasta riippuu, löydämmekö tämän kappaleen ennen kuolemaamme vai emme.” Juuri tästä on kysymys myös Bergsonin teoretisoimassa ”puhtaassa muistissa”, joka normaalisti kätkeytyy tietoisuudelta ja johon päästäkseen yksilön on eristäydyttävä sekä muista että tomiminnan arkisista vaatimuksista. Muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on Bergsonin teoriassa yksilön mielen perukoille rekisteröityneiden menneisyyden kuvien mobilisoimista nykyhetken havainnossa, jonka kautta puhtaan muistin kuvat voivat yksin päästä tietoisuuteen. Muistot ilmentävät myös keston lähes loputonta tiivistettävyyttä sikäli, että silmänräpäyksellinen visuaalinen muisto voi herättää henkiin laajoja kerroksia menneisyydestä (Proustin teoksessa tädin huone, harmaa talo puutarhoineen, kaupunki toreineen ja niin edelleen). Oma merkittävän tärkeä kysymyksensä on toki myös se, millainen on ”oikea” madeleine, jonka kirjoittaja on sanojensa mukaan ”pehmittänyt” lusikallisessa teetä. Millaisesta taikinasta madeleine on valmistettava, jotta se pehmiäisi teessä eikä hajoaisi lusikassa ällöttäväksi murumaiseksi litkuksi? Asiasta kiinnostuneiden iloksi liitän oheen pitkähkön kirjoituksen, jossa paneudutaan yksinomaan tämän kysymyksen selvittämiseen (kirjoittaja on amerikkalaisen ABC-kanavan Good Morning America tuottaja ja toimittaja Edmund Levin). http://www.slate.com/articles/life/food/2005/05/the_way_the_cookie_crumbles.html Muistin fenomenologian ja materiaalisen todellisuuden kokemuksellisten ulottuvuuksien ohella Kadonneen ajan ensimmäinen osa avaa täydellisesti sen, miksi Proustia ylistetään yläluokkaisen tapakulttuurin ja sosiaalisten erontekojen piinallisen tarkkana kiikaroijana. Hänen tapansa kuvata oman yhteiskuntaluokkansa (mutta myös palvelusväen!) elämää ja sen osin tietoista, osin itsetiedotonta snobismia ei tunnu paradoksaalisesti vanhentuneen piiruakaan, vaikka hänen kuvaamansa luokkayhteiskuntaa ei tässä muodossa ole enää ollut olemassa aikoihin. Kertojan tädin (joka viettää raihnasta elämäänsä lähestulkoon makuukamariinsa sulkeutuneena) viha-rakkaussuhde palvelijaansa Françoiseen sekä uskottuun naiseensa Eulaliehen on teossarjan ensimmäisen osan hykerryttävintä antia. ”Häntä huvitti ennen kaikkea ajatella, että Françoise varasti häneltä, että hän asetti Françoiselle ansan päästäkseen varmuuteen ja yllätti tämän itse teossa; koska hän yksin korttia pelatessaan oli tottunut pelaamaan sekä itsensä että vastapelurin puolesta, hän itse esitti itselleen Françoisen häkeltyneet anteeksipyynnöt ja vastasi niihin niin tulisesti ja loukkaantuneena, että jos joku meistä silloin tuli huoneeseen, hän tapasi tädin läpimärkänä hiestä, silmät säihkyen, irtohiukset valahtaneina, kalju otsa paljaana. […] Toisinaan ”sänkyteatteri” ei riittänyt tädille, hän halusi saada kappaleensa esitetyiksi. Ja niinpä hän jonakin sunnuntaina salaperäisesti suljettujen ovien takana uskoi Eulalielle epäilyksensä Françoisen rehellisyyden suhteen, aikomuksensa erottaa hänet, ja jonakin toisena Françoiselle aavistelunsa uskottomuudesta, johon oli syyllistynyt Eulalie, jolle kohta annettaisiin porttikielto; muutaman päivän päästä hän oli saanut tarpeekseen edellisestä uskotusta ja ystävystynyt uudelleen petturin kanssa; seuraavassa esityksessä molemmat sitäpaitsi vaihtaisivat osia.” Tuskin maltan odottaa, että pääsemme Pariisin salonkeihin! Kaikki ansio tästä huikeasta löydöstä kuuluu kuitenkin julkisrahoitteiselle yleisradiolle, Erja Mantolle ja sille tuntemattomalle hyväntekijälle, jonka kuningasajatus Kadonneen ajan päivittäinen kahdeksanminuuttinen on ollut. Onko kukaan teistä kokenut samaa?