Pieni mestariteos
- Jan 30, 2017
- 3 min read
Oili Suominen
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
(The Sense of an Ending)
suom. Kersti Juva
WSOY 2012
Pieni kirja: vajaat 150 sivua tekstiä ja kokonainen elämä. Pieni kirja, iso sisältö.
Julian Barnesin romaanista Kuin jokin päättyisi on puhuttu varmaan kymmenissä blogeissa. Suurin osa jutuista on kiittäviä, mutta joukossa myös monta negatiivista arviota. Monet olivat lukeneet Barnesin romaania kuin dekkaria, ja kun kaikkea ei selitetäkään, lukija on pettynyt.
Minun oli aluksi vaikea oppia tämän kirjan nimi: se muistui mieleen aina muodossa ”Jotakin on tapahtunut” (ja se taas on Joseph Hellerin romaanin nimi). Mutta jotakin tässä kirjassa on tapahtunut – se etenee tosiaan kuin jännityskertomus, ja tarina on kerrottu niin jäntevästi, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Älkää siis aloittako iltamyöhään, jos haluatte nukkua!
Englanti, joskus 1900-luvun puolimaissa. Kirja alkaa vähän oudosti, luetelmalla muutamasta muistikuvasta:
”Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:
– kiiltävä ranteen sisäpuoli;
– höyrypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä;
– spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla ennen valumista kautta koko monikerroksisen talon” (jne.)
Ja sitten: ”Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.”
Muistammeko me vain itsellemme mieluisat asiat?
Kertojana on koko ajan Anthony eli Tony Webster. (Se kannattaa lukiessa pitää mielessään.) Hän, Colin ja Alex muodostavat kolmikon, ja jokainen pyrkii olemaan muita älykkäämpi. Kun kouluun sitten vähän myöhemmin tulee myös Adrian Finn, Tony summaa: ”Meitä oli kolme ja hänestä tuli neljäs.” Alkupuolella, osassa YKSI, vanha Tony kertoo nuoruudestaan, hyvin paljon opetuksesta ja tunneilla ja opiskeluaikana käydyistä keskusteluista, sillä ”koulussa se kaikki alkoi”, kuten hän toteaa.
Adrian on itse asiassa muita poikia älykkäämpi, ja jokainen heistä kuvittelee olevansa Adrianin paras ystävä. Kohta kuvaan tulevat tyttöystävät, seurustelu, Tony käy jopa Veronican kotona ”näytillä”. Seksikokeilujakin on, mutta eletään 1960-luvun alkua, joten yhdyntään saakka ei päädytä.
Mutta sitten suhde päättyy – ja Veronicasta tuleekin Adrianin tyttöystävä. ”Kun olimme eronneet, Veronica makasi kanssani.” Ja Tony kirjoittaa Adrianille kirjeen.
Eron jälkeisestä ajasta Tony ei sano muistavansa juuri mitään, paitsi sen, kun Severn-joki äkkiä kääntyykin virtaamaan poispäin merestä. ”Luonto kääntyi nurin, ja aika samoin.”
Alkaa osa KAKSI. Alkuosassa kerrotuista tapahtumista on kulunut 40 vuotta. Tony on eläkkeellä, ollut naimisissa Margaretin kanssa ja eronnut vaimostaan. Adriankin on kuollut. Tony saa kirjeen Veronican äidiltä, joka on testamentannut Tonylle 500 puntaa ja Adrianin päiväkirjan. Tonyn on pakko ottaa yhteyttä Veronicaan, joka ei millään haluaisi luovuttaa Adrianin päiväkirjaa Tonylle. Pian Tony eli Anthony Webster saa tehdä itselleen tiliä elämästään, panna muistonsa uuteen järjestykseen. Onko hän kenties vastuussa siitä mitä tapahtui?
Vaikuttaa suorastaan jännityskertomukselta, ja toden totta Barnesin kertoma tarina pitää lukijan pihdeissään. Mukana on myös omalaatuista, joskus sarkastistakin huumoria, lukijaa naurattaa ja välillä itkettää. Mutta itse asiassa ”Kuin jokin päättyisi” on kirja siitä, miten ihminen muistaa, miten hän muuttuu ja luo itselleen omat muistot. Ihmisellä on taipumus yliarvioida itseään – onkohan Tony sittenkään se mies joka luuli olevansa ja olleensa? Varsin vaivattomasti Tony kertoo Margaretille elämästään version, jossa Veronicaa ei ole:
”Kun tutustuin Margaretiin, tein aika erikoisen tempun. Pyyhin Veronican pois elämästäni. Teeskentelin, että Annie oli ollut ensimmäinen varsinainen tyttöystäväni. Tiedän, että useimmat miehet liioittelevat tyttöjen ja seksikokemusten määrää – minä tein päinvastoin. Käänsin sivua ja aloitin puhtaalta lehdeltä.” – ”Erikoisempi puoli tässä oli se, ettei minulle tuottanut sanottavia vaikeuksia kertoa elämäntarinastani tämä toisinto, koska niin minä sitä itsellenikin jo kerroin. ” Koska niin minä sitä itsellenikin jo kerroin.
Minulle tämä oli lähes täydellinen lukukokemus, ja samaa mieltä olivat useimmat lukupiirini kymmenestä osallistujasta. Yksi kaipasi enemmän kiinnekohtia yhteiskuntaan, laajempaa näkemystä. Meille muille Barnesin 150-sivuinen kirja oli mestariteos: kuva yhden ihmisen elämästä ja niistä ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen elämänsä muotoutumiseen.
Ns. loppuratkaisu on kerrottu sen verran peitellysti, että sitä ei ehkä ihan helposti hoksaa – mitä tässä siis oikein tapahtui? Barnesin kirja ei ole dekkari, siitä voi nauttia täysin siemauksin vaikka ei aivan kaikkea tajuaisikaan. Jos kuitenkin haluaa ymmärtää syyt ja seuraukset yksityiskohtia myöten, voi olla avuksi jos loppuun päästyään lukee osan YKSI uudelleen, tarkkasilmäisemmin.
Kuin jokin päättyisi kestää monta lukukertaa. Olen lukenut sen neljästi, ja nauttinut joka kerta. Kerrontatapa ja kieli, suomen kieli, on upeaa, laadun takeena Kersti Juva. Ja jos joku Maailmasivun lukijoista haluaa ymmärtää, mitä suomentaja oikein tekee, neuvon lukemaan Kersti Juvan blogia Kotuksen eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilta:
Comments