Erikoinen, outo ja täysin rakastettava

Jotakuinkin näin voisi luonnehtia Robert Walserin romaania Konttoristi (Teos, 2015 - suom. Ilona Nykyri). Joseph Marti, vakavamielinen nuorimies, osoitetaan työnhakutoimistosta insinööri Toblerin ja – kuten sittemmin käy ilmi – tämän perheen palvelukseen upeaan järvenrantahuvilaan ”Iltatähden villaan”. Jo alusta alkaen on selvää, että konttoristin kyvyt hoitaa tehtäviään ovat varsin rajalliset, mistä hän myös alituiseen itseänsä soimaa (”olen aina ollut hidas tajuamaan uutta ja vierasta”, ”pitipä taas olla niin tyhjäpäinen!”). Mutta toisaalta, eivätpä nuo tehtävätkään kovin kummoisia ole: pääasiassa Joseph kirjoittelee ”teknillisessä toimistossaan” (pieni työpöytä huoneennurkassa kellarissa) kaunopuheisia kirjeitä, joissa joko ruinataan ”kapitalisteilta” rahaa insinööri Toblerin hullunkuristen ja täysin epäonnistuneiden keksintöjen rahoittamiseen tai rauhoitellaan saataviaan karhuavia velkojia, joita alkaa olla jonoksi asti. Toisaalta ”konttoristi” juoksee myös ehtimiseen rouva Toblerin asioilla, ripustaa pyykkiä, kanniskelee matkalaukkuja, pullottaa viiniä (!) ja päätyy lopulta eräänlaiseksi rouva Toblerin puolipalvovaksi seuraneidiksi, joka tissuttelee viiniä emäntänsä seurassa ja pelaa iltaisin tämän kanssa ”jassia”, kun herra Tobler yhä useammin viipyy poissa kotoa liikematkoillaan – tai juopottelemassa kantakapakassaan ”Purjeveneessä”. Kertomuksen edetessä suurellista renessanssi-elämää viettävän Toblerin taloudellinen ahdinko pahenee, ja lopulta Joseph joutuu takaisin tien päälle, koska hänen isännällään ei yksinkertaisesti enää ole varaa pitää konttoristia. Tosin Joseph saa työstään ylipäätään palkkaa vain yhden ainoan kerran, mutta tämä ei tunnu häntä häiritsevän, päinvastoin: hän on peräti onnellinen sunnuntaisin saadessaan viisimarkkasen taskurahaa, jonka turvin voi lähteä kaupungille hiukan rilluttelemaan. Muutoin hän tyytyy mielihyvin siihen, että saa asua kauniissa, kuparikattoisessa tornihuoneessa ja ennen kaikkea syödä kyllikseen (Joseph pelkää jatkuvasti, että isäntäväki kiinnittää huomiota hänen erinomaiseen ruokahaluunsa: ”Kuinkas nyt? Tässä minä istun ja syön paremmalla ruokahalulla kuin ehkä kuukausiin enkä ymmärrä tuon taivaallista Toblerin afäärien kiemuroista. Eikö tällainen olekin varastamista?”, ”Hänestä tuntui ihan ihmeen hyvältä syödä vielä hiukan enemmän kuin mieli teki, ja ketä hän sillä vahingoitti?”, ”Pitikö Toblerin tulla juuri illallisaikaan toteamaan, kuinka hyvin konttoristille maittaa ruoka?”). Kertomuksen outo riemastuttavuus syntyy ennen kaikkea henkilöhahmojen omalaatuisesta naiiviudesta, mutta myös heidän arvaamattomuudestaan ja sisäisten tunnetilojensa ristiriitaisuudesta (osin myös absurdeista tilanteista, joihin hahmot joutuvat ja heidän tavastaan reagoida niihin). Konttoristi itse on täysin emotionaalisten ailahtelujensa vietävissä: ensin hän saattaa tuohtunein ja kertakaikkisen hävyttömin sanakääntein ojentaa työnantajaansa (”Missä teidän silmänne ovat? Oletteko isä vai insinööri?”) ja jo seuraavassa hetkessä olla valmis heittäytymään äsken sättimänsä henkilön jalkoihin tai suutelemaan tämän käsiä. Tämän tempoilun merkillisyyttä lisää se, että konttoristi reflektoi usein itse toimintaansa tyystin kylmäjärkisesti sen vielä ollessa täydessä vauhdissa: ”Hyvää yötä, hyvää yötä, minusta tuntuu, ettei minun ole tarpeen jäädä enää odottamaan ja kuulemaan, mitä te näin omalaatuiseen puheeseen vastaatte.” Ikään kuin kirjailija puhuttelisi hahmonsa kautta lukijaa ja heittäisi tälle haasteen: Mitäs tähän sanot? Etpä ole ennen tällaiseen tyyppiin törmännytkään, nih! Mutta konttoristille on myös ominaista ihmeellinen kyky unohtaa absurdiudet ja törkeydet ja haudata ne arkielämän pieniin iloihin (”Olenko minä hukassa? Tuntuu niin kurjalta, taidanpa joutua nyt polttamaan yhden pikkusikarin.”) tai unenomaisiin promenadeihin ihanassa luonnossa, johon uppoutuminen tuo hakematta mieleen sata vuotta varhaisemman luonnonystävän Jean-Jacques Rousseaun ”Yksinäisen kulkijan haaveilut”. Silti Joseph Marti on tahattomassa koomisuudessaan myös perin juurin suora ja vilpitön, lämminsydäminen ihminen, joka pyrkii auttamaan heikompiaan (esimerkiksi perheen kaltoinkohdeltua nuorimmaista pikku-Silviä ja traagisesti alkoholisoitunutta edeltäjäänsä Wirsichiä). Hän ei kurkottele tähtiin, vaan näkee kirkkaasti oman elämänsä pienuuden, mutta onnistuu kuitenkin viihtymään siinä. Insinööri Toblerin henkilöhahmo on suoraviivaisempi, hän on taloutensa kiistaton päämies, joka hallitsee koleerisen diktaattorin hirmuvallalla ruokakuntaansa, mutta jakaa hyvällä tuulella ollessaan niin varallisuuttaan kuin suosiotaan ja kestitsee ”ovelia” kyläläisiä renessanssiruhtinaan viattomuudella (”Miten onnelliselta Tobler näyttikään. Tämä oli hänen makuunsa. Hän oli kuin luotu juhlia ja juhlakoristeita varten.”). Tobler on suoran toiminnan mies, joka viihtyy tien päällä, koska ”kotona kyhjöttäessä” raavaalta mieheltä ”menisi loppukin yrittämisenhalu”, ”silloin sitä saisikin pian ottaa ja ’pannan putiikin kiinni’”, ”kaikkea kanssa: kyhjöttää kotona pilkallisten bärenswililäisten toljotettavana, ei, sitten mieluummin heti kuula kalloon.” Ehkä suurimman yllätyksen kirjan henkilöistä tuottaa rouva Tobler, joka kuvataan tyypilliseksi yläluokkaiseksi porvarisrouvaksi, tunnekylmäksi haihattelijaksi, josta ei ole juuri muuhun kuin juhlien ja uusien pukuostosten suunnitteluun ja joka lisäksi kohtelee lapsiaan sietämättömän puolueellisesti (pilalle hemmoteltu suloinen pikku-Dora, jonka vastinparina on säälimättömästi pahoinpidelty ja vihattu pikkusisko Silvi). Mutta tuon tuostakin rouva Tobler äityy pitämään Josephille puhutteluja, joissa hän paljastuu äärimmäisen tarkkanäköiseksi, älykkääksi ja omaa rajoittuneisuuttaan suorastaan piinallisen lusidisti analysoivaksi henkilöksi, jonka hahmoa leimaakin eräänlainen jatkuva performatiivinen ristiriita. Lopussa rouva Tobler asettuu metatasolle jopa suhteessa omaan sukupuoleensa ja paljastuu myös ovelaksi piilofeministiksi: ”Naiset eivät sano koskaan mitään, erikoista kyllä, he ovat vaiti, sillä heillähän on tapana ilmaista itseään kovin huonosti ja aina kovin sopimattomasti. Heidän puheensa saavat työhuolien rasittamat miehet usemmiten vain ärtymään, eivät koskaan vakuuttumaan. Niin naiset elelevät mukautuen lähes aina siihen mitä heidän ympärillään ja heille itselleen tapahtuu, puhuvat toisarvoisista asioista ja antavat siten aina vain enemmän aihetta otaksumalle, ettei heissä ole ainesta ajatteluun aikä varsinkaan itsenäiseen ajatteluun, ja ovat aina tyytyväisiä, niin minä ainakin luulen”. Rouva Tobler hätkähdyttää lukijaa välillä myös subtiililla ironiantajullaan, jonka hienovaraisuus korostuu herra Toblerin alkukantaisesti reagoivan ja totaalisen ironiavapaan hahmon rinnalla. Mutta rouva Tobler on myös inhottava, tunnekylmä, ailahtelevainen ja teennäinen, täydellinen vastinpari lapselliselle, vilpittömälle, ”tyhjäpäiselle” ja korkeamoraaliselle konttoristille. Ehkä hienointa Konttoristissa on silti sen kieli. Tästä meidän on pitkälti kiittäminen teoksen suomentajaa Ilona Nykyriä, joka kuuluu saksalaisen kaunokirjallisuuden suomentajien ehdottomaan eliittiin – lukekaapa esimerkiksi Thomas Mannin Buddenbrookien uusi suomennos tai Hans Falladan hyytävä Yksin Berliinissä. Konttoristin kieli on juuri sopivalla tavalla vanhahtavaa, mutta samalla hulvatonta, kekseliästä ja absurdia tavalla, joka saa tekstin tanssimaan. Suomennoksen laadukkuus näkyy sekä yksittäisissä termeissä ja ilmauksissa (”puhdas esimiehenääni”, ”ylväin hyväntekijänelkein”, ”edes oljenkorrenohuelti niin kuin kunnon miehen kuuluu”, ”jouluisen olohuoneen atmosfääri kapakkaistui vähä vähältä tyystin”), tyyli- ja rekisterivalinnoissa että tavassa, jolla pitkät lauseet saadaan juoksemaan niin, ettei lukija niiden pituutta edes huomaa (rytmi ja painotukset osuvat tismalleen kohdalleen). Kirjan lukuisten mieleenpainuvien passusten joukossa suomentajan taitoa voi ihailla esimerkiksi seuraavassa tekstinkohdassa: ”Ja niin oli sitten tultu siihen, että herra Tobleriin kohdistui kaikista ilmansuunnista vekselioikeudellinen läpivalaisu, varjostus ja vaino. Se ropisi Toblerin taloon vasemmalta ja oikealta, sieltä ja täältä kuin pyhäpäivän keihäänheittokisoissa reikiä ja pahaa tuulta synnyttäen. Tuomioistuin- tai perintälähetti hiippaili kaiken päivää talon liepeillä ja kaikkialla puutarhassa vahingoniloisena ja samalla leppoisasti, aivan kuin kokisi olonsa Iltatähden kukkulalla aivan erityisen miellyttäväksi. Tuntui kuin mies olisi ollut vaitonainen puutarhataiteen- ja luonnonihailija./…/ Erityisen omituisesti mies käyttäytyi Josephin kanssa tekemisissä ollessaan. Hän osasi ilmaantua konttorin ikkunan eteen yllättäen, kuin itsensä mustan maan sylkäisemänä ja ikään kuin valon ja ilman pois henkäisten. Sitten hän jäi runsaaksi minuutiksi paikoilleen seisomaan, ei jotakin tehdäkseen tai johonkin valmistautuakseen, vaan, niin kuin näytti, omaksi huvikseen ja ilokseen. Sitten hän avasi oven, muttei astunut sisään, se ei näyttänyt tulevan hänelle vielä pitään aikaan mieleenkään, vaan jäi seisomaan, ilmeisesti jotta saisi tietää, minkälaisen vaikutuksen mielettömällä käytöksellään teki.” Olisi hauska kuulla muiden mielipiteitä paitsi käännöksestä myös Walserista kirjoittajana ja hänen muusta tuotannostaan - itselleni tämä oli ensimmäinen Walser-kokemus (en ole vielä ehtinyt lukea hänen lyhytkertomuskokoelmaansa Kävelyretki ja muita kertomuksia), mutta ei taatusti jää viimeiseksi. Tällaiset kirjat ovat siunaus, ne pelastavat ihmiskunnan rappiolta.