Kirja, joka teki vaikutuksen

Ehkä paras tapa kertoa jotakin relevanttia itsestäni on kopioida tähän kaksi hiukan pidempää postausta Facebookin taannoisesta kirjahaasteesta. Ensimmäinen käsittelee kahta kirjaa, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen, toinen puolestaan muutamaa kirjaa, joihin aina palaan.

Ensinnäkin kirja, joka on tehnyt suuren vaikutuksen. Kandidaattien joukko on ylinumeroituva. Voisin puhua Thomas Bernhardin monomaanisen hullusta Haaskiosta, jonka lukemisen jouduin lopettamaan bussissa pidäkkeettömän naurukohtauksen takia (Tarja Roinila sai valtionpalkinnon tämän kirjan sekä Bernhardin toisen romaanin Hakkuun suomennoksista, eikä suotta; unohtaa ei sovi myöskään Bernhardin Vanhoja mestareita (suomennos edelleen Tarjan), joka sisältää tikahduttavimman koskaan näkemäni Heidegger-löylytyksen sekä ihastuttavan termin "rihkama-aivo", jota suomen kielessä viljellään inhimillisesti ottaen aivan liian vähän!). Voisin puhua Cormac McCarthysta, jonka Veren ääriin oli kuin kilon pommi keskelle otsaa (suomentaja Kaijamari Sivillille - niinikään valtionpalkitulle - olemme paljosta velkaa, teksti hengittää ja elää omavoimaisen suvereenisti ja raakuudessaan jylhästi; sittemmin olen hankkinut kaikki McCarthyn teokset, jotka yhtä lukuunottamatta ovat juuri Kaijamarin käsialaa).

Voisin puhua aika monesta muustakin "ensimmäisestä kerrasta", jotka ovat vieneet jalat alta ja aiheuttaneet hyvälle kirjallisuudelle ominaisen ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa, herranjumala etten ole tiennyt. Ja syvän kiitollisuuden siitä, ettei tarvinnut kuolla älykääpiönä.

Otan kuitenkin esiin kaksi kirjaa, jotka luin tällä välin uudelleen palauttaakseni tyrmäystippaefektin mieleeni - nämä ovat W.G. Sebaldin Austerlitz (suom. Oili Suominen, enemmän palkintoja kuin jaksamme laskea, mutta valtionpalkinto nimenomaan Austerlitzista :)) ja Michel Tournierin Keijujen kuningas (suom. Annikki Suni, RIP - valtionpalkinto Tournierin Kolmen kuninkaan kumarruksesta). Molemmat kirjat olivat aikoinaan itselleni myös portti kirjoittajan koko suomennettuun tuotantoon (Tournierin tapauksessa luin lisäksi muutaman suomentamattomankin teoksen Ranskassa asuessani).

Austerlitzissa tulee kiteytyneesti esiin Sebaldin tekstin ominaislaatu: oudon melankolinen tunnelma, joka vangitsee välittömästi, ihmeellinen tapa kutoa historian detaljeja pitkiin assosiaatioketjuihin, joita kirjoittaja ikään kuin "dokumentoi" lukijalle äärimmäisen lakoniseen tyyliin (dokumentoinnin kohteena ei niinkään ole mennyt todellisuus kuin kirjoittajan tulkinta ja assosiaatiot siitä) sekä ajan merkillinen käännettävyys (nykyhetkessä menneisyyden laahus on läsnä pitkänä ja painavana) ja muistelemisen samalla kertaa sekä pakkomielteenomainen että eskapistinen luonne (eräänlainen freudilaisen toistopakon tietoinen versio), joka tulee esiin jo teoksen alussa - tässä kirjoittaja kuvaa päämäärätöntä harhailuaan Antwerpenin eläintarhassa (johon hän saapuu tyypillisen sebaldilaisessa mielentilassa, "päänsäryn ja pahojen aavistusten piinaamana"):

"Oikeastaan minulle on jäänyt selvästi mieleen vain pesukarhu, jota seurasin pitkään: se istui vakavan näköisenä pienen puron reunalla ja pesi yhtä ja samaa omenanpalasta, pesi pesemistään, ikään kuin toivoen että moinen kaikki järkevyyden rajat ylittävä peseminen auttaisi sitä pääsemään pois väärästä maailmasta, johon se oli jotenkin joutunut ilman omaa syytään."

Pyydän saada kiinnittää lukijan huomiota sekä suomentajan sanavalintoihin ("moinen kaikki järkevyyden rajat ylittävä" ja "ilman omaa syytään") että lauseen rytmiin ("jotenkin joutunut", joka asettaa painon juuri joutumisen traagiseen käsittämättömyyteen) - mua alkaa aina itkettää, kun näen tämän kohdan. Lauseen koko merkitys avautuu oikeastaan vasta kirjan lopussa, se on tavallaan allegoria kirjan päähenkilön, menneisyyteensä tuskallisesti juuttuneen Austerlitzin suhteesta menneiden muistojen palasiin ja siihen maailmaan, johon hän tuntuu ajautuneen todellakin ilman omaa syytään. Vavahduttava lukukokemus, suosittelen jokaiselle, joka ei kirjaa vielä tunne.

Tournier on kirjoittajana varsin toisentyyppinen kuin Sebald: vahvasti myyteistä ja Raamatun kertomuksista ammentava, voimakkaita kielikuvia harrastava ja tavallaan "moraaliton" kirjoittaja - hän kuvaa mielellään asioita tavalla, joka saa lukijan moraalisen epämukavuuden tilaan, hyvän ja pahan välinen raja on liikkuva ja kääntyvä (Baudrillard sanoisi reversiibeli, palautuva), kuvottavasta kohoaa kauneus, ja tie helvettiin on aina kivetty hyvillä aikomuksilla. Kuvaavaa on, että kun annoin kirjan aikoinaan (parikymppisenä opiskelijana) tavattoman innostuksen vallassa syntymäpäivälahjaksi yhdelle kirjallisuutta ja filosofiaa opiskelleelle kaverilleni, hän suuttui, suorastaan loukkaantui ja haukkui kirjan fasistiseksi ja moraalisesti oksettavaksi paskaksi - erinomainen opetus kirjojen (ja eritoten kirjalahjojen) vaarallisuudesta.

"Keijujen kuningas" ottaa tämän käännettävyyden nimenomaiseksi teemakseen: tarinan päähenkilö, ranskalainen automekaanikko ja sittemmin saksalaisten sotavangiksi joutuva "iso kiltti jätti" Abel Tiffauges näkee merkkejä kaikkialla, todellisuus on alusta alkaen yhtä merkkiä ja kohtaloa (tule siksi, mitä olet), jossa Abelin osin epäilyttävän lihallinen rakkaus lapsiin ja eritoten lasten kantamiseen (pyhän Kristoforoksen myytti) kääntyy kaikkine detaljeineen ja nyansseineen kammottavaksi vastakohdakseen natsi-Saksan lastenkoulutuskeskuksen "napolan" infernaalisessa lopussa. Siinä missä Sebaldin kertomusten aika on menneisyyteen katsovaa, hegeliläisen historian lopun jälkeistä aikaa, jossa mitään aidosti uutta ei enää voi tapahtua ("aivan kuin kaikki tapahtumat olisivat jo olemassa ja vain odottelisivat, että me vihdoin saavumme niihin", Austerlitz, s. 296), Tournierin aika on syklistä, ikuisen paluun myyttistä aikaa, jossa kohtalon täyttymystä seuraa aina uusi sykli. Tournierin teoksissa pahaenteinen sävy on jatkuvasti läsnä, lukija odottaa jatkuvasti, milloin ja missä muodossa kohtalo täyttyy. Sen sijaan Sebaldilla kohtalo on täyttynyt jo ajat sitten, jäljellä on enää sen melankolinen dokumentointi, jossa - toisin kuin Kojèven tulkitsemalla Hegelillä - ei näyttäydy maailmanhengen itseliikuntaa tulkitsevan filosofin viisaus vaan historian mielivaltainen ja tarkoitukseton julmuus."Keijujen kuninkaan" perusteema ja Tournierin kirjoittamistavan omalaatuinen koukuttavuus on selvä heti ensimmäiseltä sivulta lähtien:

"Uskon myös olevani ammoisilta ajoilta peräisin. Olen aina ärsyyntynyt kevytmielisiin ihmisiin, jotka kiihkeästi huolehtivat siitä mikä odottaa kuoleman jälkeen mutta vähät välittävät kokemuksistaan ennen syntymää. Tätä edeltänyt on yhtä arvokas kuin tuonpuoleinen, etenkin kun se sisältänee manan arvoituksen. Minä siis olin olemassa jo tuhat vuotta sitten. Kun maa oli vasta heliumtaivaalla pyörivä tulipallo, minä olin sitä liekittävä ja pyörittävä voima. Ja huimaavan muinainen alkuperäni selittää myös yliluonnollisen mahtini: olemassaolo ja minä olemme niin pitkään käyskennelleet rinnakkain, me olemme niin vanhoja matkatovereita, että toisistamme sen kummemmin välittämättä ymmärrämme toisiamme maailmanvanhan tottumuksen turvin ja sallimme toisillemme kaiken."

Annikki Sunille hiljainen kiitos kaikista Tournierin kirjoista - muun muassa. Ja tässä yhteydessä erityisesti sanasta "maailmanvanha".