Kirja, johon aina palaa

Tässä kategoriassa kolme teosta/teossarjaa nousee yli muiden: Tove Janssonin Muumipeikko-kirjat, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla ja Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Yhdessä vaiheessa luin Muumipeikot aina läpi syksyisin, ja tapa oli niin piintynyt, että asuessani Pariisissa 90-luvun puolivälissä pakotin äidin lähettämään kirjat perässä – ja se uuno laittoi ne väärään osoitteeseen! Koko satsi oli mennyt jollekin tuikituntemattomalle vanhalle tädille, joka oli lievästi sanoen ällistynyt lähetyksestä – kävi hakemassa ne hänen luotaan kilometrin pituisen kotikatumme toisesta päästä (luojan kiitos, sain ne takaisin).

Mutta siis muumipeikothan ovat oikeasti aikuisten kirjoja. Erityisesti tämä näkyy teoksissa Muumipappa ja meri (jossa helppoon elämäänsä turhautunut pappa pakottaa perheen asumattomalle luodolle kanssaan tuhoisin seurauksin: Muumipeikko alkaa yksinäisyyspäissään hieroa tuttavuutta vaarallisen mörön kanssa ja Muumimamma muuttaa omatekoiseen mielikuvituspuutarhaan, koska hänellä on niin ikävä kotiin) ja Muumilaakson marraskuu (jossa sekalainen joukko elämäänsä eri syistä typpiintyneitä kesävieraita tunkee Muumilaaksoon marraskuussa vain joutuakseen selviämään siellä keskenään, koska muumiperhe on lähtenyt jonnekin huitsinnevadaan retkelle). Kirjojen psykologia on samalla tavoin hienovireistä kuin Janssonin novelleissa, mutta toimii Muumikirjoissa jotenkin paremmin, koska tyypit ovat tuttuja. Useimmat kirjoista ovat luullakseni Laila Järvisen suomennoksia, Muumilaakson marraskuun näyttää suomentaneen Kaarina Helakisa – mulla on harvinaisen vähän näihin sanomista, koska lauseet ovat läpeensä tuttuja ja niiden sorkkiminen tuntuisi saman mittaluokan pyhäinhäväistykseltä kuin vanhoihin Raamatunlauseisiin kajoaminen (uuden Raamatunkäännöksen hyväksymiseen meni meikäläiseltä pitkä tovi).

Linnan Pohjantähteä ovat analysoineet niin monet itseäni älykkäämmät ja kirjallisesti sivistyneemmät henkilöt, etten tahdo siihen pidemmin tässä lähteä. Olen lukenut sarjan neljä tai viisi kertaa ja aina se sykähdyttää samalla tavalla. Rakastan Linnan tapaa kehitellä henkilöhahmojaan, sitä psykologista tarkkasilmäisyyttä, jolla hän tyyppejään rakentaa (Akselin yksitotinen ja kuohahteleva mielenlaatu, Ruustinnan ylimielisyys ja tekopyhyys, Rovastin hyväätarkoittava nahjusmaisuus, Halmeen suoraselkäinen tärkeilevyys), teosten pirullista ja tikahduttavaa huumoria sekä kertojanäänen jumalankaltaista lakonisuutta (aina, kun Pohjantädessä tapahtuu jotakin traagista, kertojanääni kuvaa luontoa tai vuodenaikaa, mikä lataa tapahtumiin outoa kohtalonomaisuutta). Teoksen historiallista syvyyttä (agraariyhteiskunnan hajoaminen ja siihen liittyvät kansalliset kipuilut) lisää omalla tavallaan sen lomittuminen Linnan toiseen suurtyöhön, Tuntemattomaan sotilaaseen (vänrikki Vilho Koskelan henkilöhahmo), joskin Pohjantähdessä pääpaino on toki kansalaissodan tapahtumissa. Ihailen myös kritiikittömästi Linnan muotoiluja, hänen lauseensa poljentoa (”Palopäällikköä hänestä ei koskaan tullut, mutta punapäällikkö hänestä tuli”, ”Sillä tappioidensa pohjalle ihminen maailmaa rakentaa”) ja hykerryttäviä ilmauksia (”isänmaallis-sosialistinen innostus”) sekä oiketettua vihaa, sillä sitähän kirjassa kyllä on (”Häpeäisitte saatana, jos jotain hävetä osaatte”).

Kirjassa on aivan älyttömästi hienoja passuksia, joihin voisi pysähtyä, mutta otan tässä nyt esiin muutaman kohdan, joissa Linna kuvaa työntekoa ja henkilöhahmojensa suhdetta siihen – pienviljelijöiden arkinen raadantahan yksi teoksen kantavista juonteista.

”Urakka oli niin suuri, ettei sitä voinut ajatella. Mieli tyhjänä, vain työn alkeellisiin, samoina toistuviin vaiheisiin kiinnittyneenä hän kaivoi, ja viemäri eteni kohti suota, saavutti sen ja alkoi avautua siihen itseensä. Ilman mitään punnituksia, vain silmämäärällä Jussi sitä kaivoi, ja vesi ilmaisi iloisella virrallaan olevansan tyytyväinen kaltevuuteensa.

Oli hyvä, että kaikkinainen ajattelu oli kuollut. Jussi näki vain viemärin, mustan kuraisen ojan, sekä totesi ajatuksettomasti että se päivä päivältä eteni. Kasvotkin kuolivat, väsynyt, kireä uurre oli niiden ainoa ilme, ja silmien tyhjä katse syttyi harvoin. Iltaisin Alma sai vain yksitavuisia vastauksia, ja viimeinen, sängyssä esitetty kysymys saattoi jäädä vallan vaille vastausta. Mies nukkui heti.

Muuan vanhanpuoleinen mies tuli työmaalle. Katseli ja kehaisi, mutta saattoi sanoa myös vakavasti ja varoittavasti:

- Ei se ole, poika, laitapeliä. Sinä teet ittestäs lopun ennen pitkää. Et sinä sitä nyt huomaa, mutta sa mun sanoneeni kus meille tulet.

Jussi ei väittänyt vastaan. Mahdollisesti myönsikin, mutta vain jotakin sanoakseen, ilman mielenkiintoa. Mitä siellä tulevaisuudessa sitten tapahtuisi, sitä ei tiennyt, ja siksi sitä ei myöskään kannattanut ajatella. Hän kaivoi edelleen, heitti turpeen viemärin reunalle ja veti lapiota kahvasta takaisin tavanomaista laiskemmin sanoakseen siinä samalla:

- Mniin... uuu... u. Kyllä se semmostakin niin... tietysti...

Sitten hän kaivoi taas mahdollisimman keskittyneenä saadakseen toisen huomaaman, ettei häntä täällä vähääkään kaivattu.”

”Akseli niitti. Viikate oli raskas, eikä hän osannut sitä oikein kunnolla hioakaan, mutta sen varressa oppi taidon. Näiltä ajoilta oli peräisin hänen myöhempi ilmiömäinen taituruutensa niittäjänä. Hän oli perinyt isältään sitkeän, salakiukkuisen suhteen työntekoon, mutta ei tämän kuluttavan ruhjovaa ahneutta. Hän oli joustavampi ja äidin tapaan osasi lisätä taidolla voimaansa. Sen tunsi aivan käsivarressaan. Pienikin terän väärä kulma lisäsi vastusta, sen täytyi iskeä juuri täsmälleen oikealla tavalla nuolaisten, ennen kuin se tuntui menevän itsestään. Lisäksi hän oppi tajuamaan oikean rytmin merkityksen. Iskujen nopeus oli jossakin tietyssä kohdassa parhaimmillaan. Kiihdyttäminen tiesi lisääntyvää voiman käyttöä, jota tulos ei kuitenkaan korvannut, ja velttous aiheutti saman seurauksen.”

Vaikka tarinan kaari ei olisi niin eeppinen kuin se nyt tässä sattuu olemaan (1800-luvun lopulta 1950-luvulle, suurlakko, itsenäistyminen, sisällissota, toinen maailmansota), tuollaista kuvausta lukee silkasta mielihyvästä.

Kolmas ”token” kirjani on ehkä vähän tuntemattomampi. Kyseessä on amerikkalaisen Robert M. Pirsigin 1974 julkaistu ja eräänlaiseksi kulttikirjaksikin kohonnut Zen ja moottoripyörän kunnossapito (Zen and the art of motorcycle maintenance, suom. Leena Tamminen). Teoksen gloriaa lisää osaltaan se, että Pirsig on ns. yhden kirjan mies: hän tarjosi käsikirjoitusta yli sadalle kustantajalle, joilta sai pakit, ennen kuin William Morrow otti sen kustannusohjelmaansa, ja loppu on historiaa kuten sanonta kuuluu. Kirja kertoo isän ja pojan moottoripyörämatkasta halki Pohjois-Amerikan mantereen sekä isän moottoripyörän kunnossapitoon liittyvistä ajatuksista, jotka laajenevat näkemykseksi klassisen ja romanttisen järjen välisestä vastakkaisuudesta länsimaisessa kulttuurissa. Väliin punoutuu samalla outo tarina Faidroksesta, yliopistofilosofista, joka pohtiessaan järjen ja laadun olemusta menettää lopulta järkensä. Faidroshan on myös Platonin dialogi, jossa teemoina ovat rakkaus ja toisaalta filosofisen (dialektisen) menetelmän luonne – ja juuri tämän menetelmän rajallisuuden Faidros (kirjan filosofi) haluaa viime kädessä osoittaa.

Tämä on yksi harvoista lukemistani kaunokirjallisista sepitelmistä, joissa filosofia on läsnä immanenttina, ikään kuin teoksen olemukseen välttämättämättä kuuluvana asiana, sen omimpana tai sisäisimpänä syvyytenä. Kirjassa tulee kauniisti esiin koko filosofian vakavuus ja paino, se mitä filosofia parhaimmillaan ja pahimmillaan voi olla. Tämä on aivan eri lailla filosofinen teos kuin esimerkiksi paljon ihastusta joskus 90-luvulla herättänyt Jostein Gaarderin Sofian maailma, joka minusta oli vähän kuin ylipitkä ja paikoin haukotuttava filosofianhistorian oppitunti. Pirsigin kirjassa filosofia on pakottava kysely, jota ei pääse karkuun ja joka ei koskaan jätä kysyvää subjektia ennalleen; vaativa ja raaka mestari, joka piiskaa oppilastaan armotta eteenpäin, kunnes tämä löytää vastauksen – tai murtuu. Faidros on myös tinkimätön rationaalisen ajattelun puolestapuhuja, yliopistoihminen, joka on artikuloinut laittamattoman hienosti monia niistä ajatuksista, joita esimerkiksi Janne Saarikivi on tuonut esiin viimeaikaisissa yliopistoon kohdistuvien leikkausten kritiikeissään.

”Todellisella yliopistolla, hän sanoi, ei ole erityistä sijaintia. Se ei omista mitään, ei maksa palkkoja eikä peri aineellisia korvauksia. Todellinen yliopisto on mielentila. Se on se suuri järkiperäisen ajattelun perintö, joka on periytynyt meille vuosisatojen halki ja joka ei ole missään tietyssä paikassa. Se on mielentila, jota vuosisatojen saatossa ylläpitävästä ihmisryhmästä käytetään perinteisesti nimeä professori, mutta edes se arvonimi ei ole todellisen yliopiston osa. Todellinen yliopisto ei ole sen vähempää kuin kaikkien aikojen järkiperäinen ajattelu sinänsä. [...]

Faidros sanoi että järjen kirkon ensisijainen päämäärä on aina Sokrateen vanha totuuden päämäärä alati vaihtuvissa muodoissaan, sellaisena kuin se järkiperäisen ajattelun kautta paljastuu. Kaikki on sille alisteista. Yleensä tämä päämäärä ei ole ristiriidassa aineellisen laitoksen päämäärän, kansalaisten valistamisen kanssa, mutta välillä syntyy ristiriitoja, kuten itse Sokrateen kohdalla. Niin käy silloin kun johtokunta ja lainlaatijat, jotka ovat uhranneet runsaasti aikaa ja rahaa paikalliseen laitokseen, arvostelevat professorien luentoja tai julkisia lausuntoja. Sitten he voivat painostaa hallintoa uhkaamalla varojen eväämisellä, elleivät professorit puhu sellaista mitä he haluavat kuulla. Sellaista sattuu.

Todellisten kirkonmiesten täytyy sellaisissa tilanteissa käyttäytyä niin kuin he eivät olisi kuulleet näitä uhkauksia. Heidän ensisijainen päämääränsä ei koskaan ole palvella yhteisöä ennen kaikkea muuta. Heidän tärkein päämääränsä on palvella järjen avulla totuuden päämäärää.”

Aika kauas on tultu Järjen Kirkosta.

Teoksen hienous piilee kuitenkin siinä, että Laatu pakottaa Faidroksen viime kädessä kyseenalaistamaan myös järjen tai oikeammin koko länsimaisen rationaalisuuskäsityksen perustan. Tämä tapahtuu teoksen loppupuolella, klassisessa platonilaisessa dialogissa, jossa filosofian professorin kanssa oppitunnilla kiistelevä Faidros esiintyy nimenomaan sofistien asianajajana – sofistien, jotka Sokrates ja hänen suullaan Platon halusivat nuijia suohon totuuden, hyvyyden ja kauneuden vääristelijöinä. Mutta lopulta Laatu pakenee niin Sokrateen kuin sofistienkin määrittelyä – se on suuri tavoittamaton, subjektin ja objektin suhdetta määrittävä kolmas, järjen perusta ja lähde, joka itsessään määrittämättömänä ajaa tavoittelijansa lopulta ulos järkiperäisen argumentaation alueelta. Huomaan nyt kirjaa selaillessani, että viime lukukerrasta on aivan liian kauan, Zen eteen heti tänä iltana.